Julkaistu: huhtikuu 26, 2012 | Heli Järvenpää

0

Turhan tunnolliset

Podetko turhan tunnollisen rimakauhua?

Muistan, kun hain yliopiston kirjastosta ensimmäisen markkinoinnin opintoihin kuuluneen perusteoksen. Tuhdit 700 sivua, jotka päätin työstää juuri niin kuin lukiossa oli englanninkielistä tekstiä opetettu työstämään. Vedin ruutuvihkoon sarakkeen uusille sanoille ja toisen niiden käännöksille.

Järkyttävintä ehkä näin jälkikäteen ajatellen on se, etten tajunnut opiskelutaktiikkani vääryyttä edes siinä vaiheessa, kun jätin ilmoittautumatta tenttiin toisensa jälkeen siksi, etten ollut ehtinyt opiskella jokaista tenttiopusta sanasta sanaan. Tai että keskeytin lähes läpikäydyn kurssin siinä vaiheessa kun en saanut siihen liittyviä vapaaehtoisia ryhmätyötunteja sopimaan täyteen ahdettuun kalenteriini.

Iso G

Ei liene yllättävää, että tällaisella asenteella opinnäytetyöstäkin tulee tietenkin kirjaimellisesti ISO G. Vaikka minulle suorastaan tarjottiin mahdollisuutta tehdä yksinkertainen kyselytutkimus, ei se mielestäni millään yksistään voinut kelvata gradun aineistoksi. Päätin tehdä kvantitatiivisen kyselyn rinnalle kymmenkunta haastattelua sekä viikkokaupalla median sisältöanalyysityötä. Kolme vuotta takaraivolla hakkasi ”pitäisi, pitäisi, pitäisi” samalla kun painoin jo täyttä päivää työtä. En antanut itselleni lupaa nauttia vapaa-ajasta tuntematta huonoa omatuntoa. Iso G.

Kuulostaako tutulta? Väittäisin, että graduriman korottajia löytyy joka vuosikurssilta. Minulla kesti yllättävän kauan tajuta, että lisäkseni myös yliopisto, laitos ja työn ohjaajatkin hyötyvät työn valmistumisesta. En ollut yksin gradusuossani. Kymppisuorituksen sijasta olisi riittänyt pyrkiä kouluarvosanaan kahdeksan jo alusta alkaen. Se mikä rimankorottajalle tuntuu rimaa hipovalta lusmuilulta, on usein tosiasiassa ihan kelpo suoritus. Ja pääasia on saada homma valmiiksi ja pakettiin, eikös vain?

Onko tavoitteena olla lopulta myös täydellisesti väsynyt?

Kyllä, on erittäin typerää olla liian tunnollinen. Mutta on myös erittäin vaikeaa oppia luopumaan totutuista toimintamalleista. Olen nähnyt viestinnän ammattilaisten joukossa useita perfektionistisia suorittajia. Uransa alkupuolella he ovat niitä, jotka eivät uskalla hakea työpaikkaa, jos ilmoituksessa mainitaan yksikin osa-alue, josta heillä ei ole täydellistä osaamista.

Muutaman vuoden työurakan jälkeen he ovat niitä, jotka ilta illalta töitä kotona tehdessään selittelevät, että nyt vain tuli yksi tällainen juttu, joka pitää hoitaa.  Tai niitä, jotka toteavat, että viestinnän töitä ei vain pysty suunnittelemaan – aina tulee ennakoimattomia tilanteita, joihin pitää vain reagoida.

Ja sitten yhtäkkiä täydellisen uupuneita. Niitä, joiden olisi jo aikoja sitten pitänyt sanoa: ”En suostu tekemään tämän enempää, olen niin arvokas, että minun jaksamisestani pitää huolehtia paremmin. Miettikää, miten homma saadaan toimimaan paremmin.”

Jos kädessäni olisi nyt upouusi kurssikalenteri, mahduttaisin sinne käynnin opinto-ohjaajalla sekä opintoja liittyen työprosessien hallintaan ja projektijohtamiseen. Kun uskaltaa jättää jotain tekemättä, pystyy paremmin keskittymään olennaiseen.