Pää kii

Itävaltalais-englantilainen filosofi Ludwig Wittgenstein murjaisi 1920-luvulla eräänä pääteesinään, että ”siitä, mistä ei voi puhua, on vaiettava.” Ludwig oli totuuden jäljillä, sillä tietynlainen hiljaisuuden sumu vallitsee viestintätehtävissä vielä vuonna 2014.

En puhu pelkästään NDA:sta (kavereiden kesken non-disclosure agreementit tai tosi tuttavallisesti meillä härmässä salassapitosopimukset), vaan usein eteen osuvasta ilmapiiristä. Tiettyjen asioiden, nimien ja yksityiskohtien kiertämisen oppii tunnistamaan alalla nopeasti.

”Yks siisti juttu, mutta voinko kertoo?”

Tapaan viestinnän alalla töitä tekeviä ystäviä yhtenään lounaan, kahvin tai muuten vain mukavan ajanvieton merkeissä. Työ on yleinen, mutta hieman kinkkinen puheenaihe.

Puolin ja toisin huomaa usein, ettei olla varmoja, voiko ”siitä yhdestä tosi kiinnostavasta asiakkaasta” tai ”tällasesta mielettömän jännästä projektista” kertoa ilman, että rikkoisi jollain tavalla asiakkaan etuja tai hyvää liiketoimintatapaa. Monesti mietin myös, voiko jo lähes varmasta hankkeesta puhua: jos se ei toteudukaan, tuntuu nololta olla intoillut siitä.

Tästä seuraa, ettei kukaan uskalla mennä kovin pitkälle ja keskustelu jää sekavaksi koodikieleksi. ”Meillä on nyt yks uus asiakas, joka toimii, hmmm, sanotaan vaikka että elintarvikealalla. Me tehdään niille sellaista, ööh, sanoisinko markkinointiviestintähenkistä projektia. Ollaan otettu, tota noin, enemmän sellanen perinteisiin medioihin kuin digiin perustuva linja.”

Helpompi olisi ollut sanoa suoraan, että tässä tehdään Makkosen Leipomolle A4-mainoslehtistä.

Ei mykkäkoulua

Mutta toisaalta: pitääkö kaikesta saadakaan kertoa? Jos pointtina ei ole kuin tyydyttää omaa brassailuntarvetta, vaikeneminen lienee kultaa?

En sano, että kaikki peittely olisi pahasta. On paljon asioita, jotka kuuluvat laillisesti ja eettisesti ehdottomasti osastoon ”ei puhuta seurassa”. On myös hyviin tapoihin ja reiluuteen perustuvia hetkiä, jolloin suu pidetään supussa: julkiseenkin projektiin liittyvät mielipiteet, turhautumisen tai yksityiskohtien ihmettelyn voi pitää oman toimiston piirissä, vaikka kuinka tekisi mieli avautua.

Mutta joissain asioissa voisimme opetella hieman rennomman keskustelukulttuurin. Jos asiakas on listattu toimiston sivuille ja kaikki tietävät meidän tekevän heidän viestintäänsä, miksi varoa mainitsemasta heitä? Jos se on googlattavissa, se on nykyään julkista tietoa. Asioista voi myös puhua niiden oikeilla nimillä menemättä yksityiskohtiin.

Hyvänä kokeiluna Kassi-verkkopalvelu kokeili muutama vuosi sitten kaikessa tekemisessään avointa linjaa: tällainen johdonmukaisuus helpottaisi viestinnän työtäkin valtavasti.

Kahvipöydissä oppii

Jos on vielä vähän vihreä työelämässä, suosittelen aluksi tunnustelemaan kaikessa rauhassa työnantajan linjaa avoimuuteen. Vinkkiä voi myös kysyä kahvikupin ääressä kollegalta, ettei kaikkea tarvitse opetella oman kantapään kautta.

Mielestäni paras linja olisi, että voisimme kertoa töistämme toisillemme siinä määrin, kuin meistä olisi mukava kuulla jonkun muun kertovan puolestamme. Viestijöiden pitää voida jakaa kokemuksiaan ja oppia toisiltaan ilman, että paljastelevat liikesalaisuuksia tai loukkaavat asiakkaan yksityisyyttä. Ainaisella tiukkahuulisuudella emme tule koskaan oppimaan, miten asioista voi keskustella ja millaisia käytännön haasteita muiden viestijöiden työpöydiltä löytyy.

Kirjoittaja

Tuomas Mäkinen Kirjoittaja on n:nnen vuoden yvi ja ainoa tietämänsä ihminen, jolla Macklemore menee tunteisiin. Kun Thrift Shop tai Can’t Hold Us lähtee soimaan, pieni osa Tuomasta palaa Gentin öihin. Koska hän uskalsi käydä kokeilemassa ja totesi, että se oli paras juttu ikinä.